Miten valta vaikuttaa osallisuuden ihanteeseen?

Osallisuus on tämän aikakauden buzzword. Se pitää sisällään monen tasoista osallistumista ja osallistamista. Osallisuus on yhtä lailla tunnetila kuin kokemus siitä, että on osa jotain itselleen merkityksellistä yhteisöä. Se on mahdollisuuksia olla mukana päättämässä omaa elämää koskevista asioista. Lisäksi se on toimintakykyä luoda yhteistä hyvää laajemmin.

Osallisuutta pidetään keskeisenä tekijänä yksilön hyvinvoinnin kannalta, ja niinpä minun kuin monen muunkin sosiaali- ja terveysalan järjestöammattilaisen työhön kuuluu osallisuuden vahvistaminen.

Viime vuosina olen toistuvasti löytänyt itseni nojailemasta Sherry Arnsteinin vanhoihin mutta hyvin aikaa kestäneisiin osallisuuden tikkaisiin (1969). Jaan Sherry Arnsteinin näkemyksen siitä, että tietoinen valtahierarkioiden tasaaminen on välttämätöntä, jotta taloudellisten ja poliittisten prosessien ulkopuolelle jätetyt ihmiset pääsevät mukaan. Minua kiinnostaa, kuinka järjestöjen hankkeissa ja toiminnoissa mukana olevat ihmiset voisivat olla enemmän päättämässä järjestön ja hankkeiden tavoitteista ja sisällöistä sekä ylipäänsä olla päättämässä siitä, mihin tarkoitukseen avustusvaroja haetaan. Kuinka niin sanotut kohderyhmät voisivat vaikuttaa enemmän siihen, miten tukea ja tietoa jaetaan, kuinka hankkeita ja ohjelmia vedetään sekä millaisia heitäkin koskevia sopimuksia tehdään.

Vaikka Arnsteinin provokatiivinen teoria on keskittynyt osallisuuden tarkasteluun hallinnon ja yhteiskunnan raameissa, olisi mielenkiintoista kuulla, mitä Arnstein tuumaisi siitä, mitä kukin meistä omilla tonteillamme osallisuuden eteen touhuaa. Millaista olisi järjestötoiminta, jos Arnsteinin osallisuuden täyttymys eli kansalaisvalta toteutuisi? Millaisia olisivat hankkeet, joissa mukana olevilla ihmisillä olisi enemmän päätös- ja toimivaltaa?

Lähdetään kiipeämään Arsteinin tikkaita. Ensimmäisellä askelmalla luomme osallisuuden illuusion manipuloimalla. Uskottelemme toiminnassa mukana oleville ihmisille, että heille annetaan valtaa, mutta olemme yhtä valmiita vastaanottamaan heiltä näkemyksiä kuin kokoushuoneen naulakolta. Manipuloimme heidän kannatuksensa ajamamme asian taakse. Saatamme jopa ajatella, että osallistuminen on heille hyödyllistä, sillä näin he oppivat kokouskäytäntöjä.

Toisella eli terapian askelmalla olemme harhautuneet luulemaan, että vika on yksilössä, jos hän ei koe itseään osalliseksi.  Luomme uutterasti osallistavia projekteja, voimautamme ja etsimme kauneimmat tunnekortit käyttöömme.

Liotamme toimintaan tulleita voimalauseuden sammiossa, mutta emme sisäistä, että osallisuuden puute ei ole yksilön heikkous, joka voidaan terapoida kuntoon. Ihmiset saatetaan saada rakentamaan parasta minäänsä täydellä tohinalla. Seuraamme ja arvioimme, paraneeko toiminnassa mukana olevien koettu hyvinvointi, mutta selkämme takana rehottaa esimerkiksi rasismia, syrjintää sekä yhteiskunnan tuottamia stigmoja, jotka jäivät meiltä huomaamatta ja ymmärtämättä.

Arnstein kutsuu kahta ensimmäistä askelmaa näennäisosallisuudeksi. Toimintaan osallistuvilla on ollut vain vähän tai ei lainkaan mahdollisuuksia osallistua heihin kohdistuvan toiminnan suunnitteluun.

Kolmannella askelmalla hätkähdämme! Rahoittaja kysyy: ”Onko kohderyhmää kuultu?”. Kyllä, kävimme kertomassa asioita, joita katsoimme oleelliseksi ja kuulimme kohderyhmän mielipiteitä! Seisomme informoinnin askelmalla. Meillä olisi kaikki mahdollisuudet luoda tilaa keskustelulle ja varmistaa, että tieto virtaa edestakaisin. Voisimme varmistaa, että kohderyhmään kuuluvat ihmiset tietävät, mitä heiltä odotetaan, millaisia vaihtoehtoja on tarjolla ja millaisia oikeuksia heille kuuluu.

Voi kuitenkin käydä sillä lailla köpelösti, että kohderyhmään kuuluvat saadaan informaation vaihtoon esimerkiksi kyselyiden kautta, mutta heillä ei ole mahdollisuutta osallistua varsinaiseen suunnitteluun ja päätöksentekoon.

Tikapuiden neljännellä askelmalla olemme viimein valmiina konsultoimaan. Tämä on merkittävä teko kohti osallisuuden vahvistamista.  Haluamme todella tietää ja ottaa onkeemme kohderyhmään kuuluvien sekä toiminnassa mukana olevien ihmisten näkemykset ja mielipiteet. Mikään ei tosin takaa, että ne vaikuttaisivat yhtään mihinkään. Arnsteinin mukaan konsultointi on vain yksi osallisuuden ikkunan somistusrituaali, jos ihmisten vaikuttamispyrkimykset jäävät tilastoiksi: kuinka moni saapui tapaamiseen, otti esitteen tai täytti kyselylomakkeen.

Sitten nousemme tikkaiden viidennelle askelmalle ja meitä huimaa jo sen verran, että yhteissuunnittelu kuulostaa hyvältä ajatukselta. Saamme huoneellisen porukkaa suunnittelemaan toimintaa ja tekemään jonkinasteisia päätöksiä. Emme viitsi korostaa, että lopullinen päätösvalta on kuitenkin työntekijöillä, sillä ilma on tiheänään osallistumisen riemua.

Olemme kiitollisina saamistamme hyvistä neuvoista ja vinkeistä. Ensi viikolla sitten katsotaan, mitä lähdetään edistämään! Tällä osallistumisen tasolla ei ole varmuutta siitä, kuinka yhteissuunnittelun hedelmät näkyvät lopullisissa päätöksissä.

Mutta me emme tyydy neuvoa-antavaan osallisuuteen, vaan tavoitteemme ovat korkeammalla. Seuraavilla kolmella ylimmällä askelmalla toimintaan osallistuvien vaikutusvalta nousee myös päätöksenteon ja toimeenpanon osalta.

Etenemme askelmalle kuusi, ja solmimme toiminnassa mukana olevien kanssa ihan tasavertaisen kumppanuussuhteen. Toiminnan suunnittelun, toteutuksen ja päätöksenteon vastuut on määritelty yhdessä. Toiminnassa mukana olevilla ihmisillä on esimerkiksi mahdollisuus neuvotella paremmista käytännöistä, ilmaista tahtonsa päätöksenteossa ja olla päättämässä rahoituksen käytöstä.

Kun nousemme vielä pykälän ylöspäin, olemme jo erittäin vahvan ja vaikuttavan osallisuuden äärellä. Tällä tasolla järjestön toiminnassa mukana olevat (ei työsuhteessa olevat) saavat käsiinsä niin merkittävät pelikortit, että voimmekin lopettaa puhumisen järjestön toimintaan osallistuvista ihmisistä, sillä he ovat nyt itse sen järjestön sisässä. Arnstein puhuu delegoidusta vallasta, joka järjestömaailmaan sijoitettuna tarkoittaisi käytännössä sitä, että toiminnassa mukana olevilla ihmisillä olisi suurempi päätäntävalta johonkin projektiin tai suunnitelmaan liittyen kuin työntekijällä. Heillä olisi esimerkiksi annettu viimeinen veto-oikeus päätöksiin.

Täysivaltaisen osallistumisen huipennus on Arnsteinin mukaan kahdeksannen askelman kansalaishallinta, jossa ennen kohderyhmiksi kutsutut ihmiset voivat itse hallita suunnitelmia ja projekteja (ja myös kokonaisia järjestöjä) ja ovat itse täydessä vastuussa erilaisista käytännöistä. He päättävät toiminnan linjauksista, johtamisesta ja kuinka raha heidän hyväkseen käytetään.

Todellisuudessa osallisuuden tikkaissa voi olla vaikka sata askelmaa, mutta Arnsteinin yksinkertaistetut osallisuuden tikkaat kutsuvat pohtimaan esimerkiksi sitä, ovatko järjestöhankkeet enemmän joitain kohderyhmiä varten suunniteltuja kuin näiden kohderyhmiin luettujen ihmisten itse suunnittelemaa, toteuttamaa ja päätöksillään ohjaamaa. Viimeiset kolme askelmaa Arnsteinin tikkailla natisuttavat jo kovasti järjestömaailman vakiintuneita tottumuksia ja organisaatiorakenteiden liitoksia.

Osallisuuden kasvuun liittyy vallan uudelleenjakoa. Arnstein kuvaa, että amerikkalainen konsensus osallisuuden tärkeydestä räjähtäisi moniin poliittisen, ideologisen, etnisen ja rasistisen vastustuksen eri sävyihin, jos niin kutsutut heikompiosaiset alkaisivat vaatia osallisuuden nimeen valta-asetelmien uudelleenjärjestelyä. Ajatusleikkinä – miten olisi Suomessa? Mille askelmalle me uskallamme nousta? Lyhykäisyydessään kyse on kuitenkin siitä, millaisin panoksin lähdemme osallisuutta vahvistavaan yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa vauraudet ja valta jakautuisivat aiempaa tasaisemmin.

Kirjoittaja Pauliina Liukkonen on ihmisoikeusperustaisen Hima & Stradan projektipäällikkö Kalliolan Setlementti ry:ssä. Hän on työskennellyt asiantuntijatehtävissä ihmisoikeusasioiden ja vaikuttamisen parissa vuosikymmenen ajan. Maantieteilijänä hän on erityisen kiinnostunut ihmisen, ympäristön ja luonnon välisistä suhteista. Ne nivoutuvat kysymyksiin tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta.

Arnstein, S. 1969. A Ladder of Citizen Participation. Journal of the American Institute of Planners 1969: (35): 4. p. 215-224.

Vieritä ylös